Mirjami Sirén

Kerrotko lyhyesti itsestäsi Olen Oulussa syntynyt ja kasvanut kirjailija ja opettaja. Asun nykyään Kauniaisissa. Koulutukseltani olen filosofian maisteri, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Opetan suomea toisena kielenä aikuisille maahanmuuttajille. Harrastan kaikenlaista luovaa, kuten teatteria, tanssia ja musiikkia. Miten sinusta tuli kirjailija? Olen aina nauttinut tarinoiden keksimisestä. Nuorempana kehittelin tarinoita lähinnä päässäni enkä juuri koskaan kirjoittanut mitään ylös. Pelkäsin kirjoittamista – ajattelin, että tekstin pitäisi olla heti valmista, kun sen kirjoittaa paperille. Vuonna 2018 eräs kirjoittajaystäväni houkutteli minut lähettämään hänelle tekstejäni luettavaksi, ja lopulta uskaltauduin, vaikka se jännitti kauheasti. Se oli erittäin hyvä kokemus, ja siitä asti olemme hänen kanssaan antaneet toisillemme palautetta kirjoituksistamme. Palautteen saaminen ja antaminen on ollut hurjan kehittävää, ja pikkuhiljaa kirjoittamiseen liittyvät pelot ovat karisseet. Olen opiskellut luovaa kirjoittamista avoimessa yliopistossa ja myös itse opettanut kirjoittamista ja sanataidetta. Olen lähettänyt tekstejäni useisiin kirjoituskilpailuihin ja päässyt monissa kilpailuissa palkintosijoille. Kilpailuissa pärjääminen rohkaisi tarjoamaan tekstiä kustantamoille. Mistä saat aiheet kirjoillesi? Minulla on useita ideointitekniikoita, joita käytän, kun pohdin uuden tarinan aloittamista. Usein ideointi lähtee jostakin ajankohtaisesta ilmiöstä, jota ehkä kärjistän tai josta yritän löytää jonkin uuden näkökulman. Käytän ideoinnissa usein kysymystä ”Mitä jos?” Kaupunki ilman koteja -esikoisromaaniini aihe nousi avoimista oppimis- ja työympäristöistä. Pohdin, että mitä jos tämä idea vietäisiin äärimmilleen – mitä jos ihmisillä ei olisi enää omia koteja, vaan asuinpaikkaa pitäisi jatkuvasti vaihtaa samaan tapaan kuin joillakin työpaikoilla vaihdetaan työpistettä. Keksin kuvitteellisen yhteiskunnan, jossa tärkeintä ei ole ihmisten hyvinvointi vaan jatkuva innovaatioiden keksiminen ja loppumaton liike. Siitä lähti liikkeelle Kipinän ja hänen perheensä pakotarina, joka tuntuu nyt yllättävänkin ajankohtaiselta. Toinen romaanini, Huone ilman ovea, jatkaa esikoiskirjani tarinaa. Halusin siinä syventää tarinan maailmaa ja hahmoja ja kertoa tarinaa Kipinän lisäksi myös toisen hahmon näkökulmasta. Trilogian päätösosa Valhe ilman sanoja vie kirjasarjan loppuhuipennukseen, ja siinä halusin erityisesti pohtia sitä, miten pitkään jatkunut kriisitilanne vaikuttavaa ihmisiin, ja toisaalta myös, mikä merkitys on toivolla ja uskolla. Kerrotko kiteytetysti, mistä kirjasi kertovat Kaupunki ilman koteja kertoo teini-ikäisestä Kipinästä, joka asuu suljetussa kaupunkivaltiossa, Airepoliksessa. Kaupungissa innovaatiot ovat ihmishenkiä tärkeämpiä, ja jokainen asukas kouluikäisestä lähtien pakotetaan keksimään uusia ideoita, joiden avulla kaupunki voi kehittyä. Kaupungissa ei ole lainkaan koteja, sillä siellä uskotaan, että paikallaan pysyminen tukahduttaa luovuuden. Kipinä perheineen päättää paeta. Airepolis ei kuitenkaan halua päästää ketään kynsistään, eikä pako suju suunnitelmien mukaan. Perheen täytyy keksiä uusi suunnitelma. Huone ilman ovea jatkaa esikoisromaanini tarinaa. Kipinä ja hänen perheensä jatkavat taisteluaan Airepolista vastaan. Mukana on myös uutena näkökulmahenkilönä eliittiin kuuluva 15-vuotias Ania, jonka äiti kuuluu Airepoliksen asiantuntijahallintoon. Valhe ilman sanoja on trilogian päätösosa. Siinä Kipinä ja kumppanit nousevat Airepolista vastaan viimeisen kerran. Päätösosassa paljastuu hurjia valheita, joita Airepoliksen hallinto on syöttänyt kansalaisilleen, ja vauhtia ja jännitystä riittää. Millainen on kirjoittamisprosessisi? Yleensä minulla ei ole tarinaa aloittaessani kovin tarkkaa suunnitelmaa. Minulla on jokin idea, hahmot ja alkuasetelma, ja lähden seikkailumielellä katsomaan, millainen tarina ideasta syntyy. Joskus tiedän tarinan ison kaaren jo etukäteen, mutta se saattaa muuttua paljon kirjoitusprosessin aikana. Kun huomaan että jokin juttu ei tekstissä ei toimi, pyyhin sen pois ja kirjoitan uudestaan. Yritän saada ensimmäisen version tekstistä valmiiksi mahdollisimman nopeasti, sillä tekstiä on helpompi lähteä muokkaamaan, kun on kertaalleen kertonut koko tarinan itselleen. Muokkauskierroksia on monta. Muokkaus- ja hiomisvaihe on nykyään minulle se antoisin vaihe. Silloin teksti löytää lopullisen muotonsa. Lähetän lähes viikoittain tekstiä luettavaksi kirjoittajaystävälleni, ja hän antaa siitä palautetta. Yleensä pyydän myös 1–3 muuta esilukijaa antamaan palautetta tekstistä sen eri vaiheissa. Palautteen saaminen on kirjoitusprosessin kannalta todella tärkeää. Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee? Kirjoittaminen on minulle tärkeä henkireikä, ja se toimii mainiona vastapainona intensiiviselle opetustyölle. Kirjoittaminen antaa myös intoa ja jännitystä arkeen, ja se on minulle väylä käsitellä tunteita ja ajatuksia. Olen koko elämäni harrastanut kaikenlaista luovaa, ja nykyään kirjallisuus tuntuu kaikkein omimmalta taiteenlajilta. Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi kirjoittamisen saralla? Aion jatkaa romaanien ja myös lyhyempien tekstien kirjoittamista. Tärkeintä minulle kirjoittamisessa on se, että saan upota tarinoideni maailmaan ja ilmaista itseäni kirjoittamalla. Unelmani olisi saada julkaistua lisää romaaneja tulevina vuosina. Minkälainen lukija itse olet? Luen mielelläni erilaisia genrejä, eri aikojen ja eri maalaisten kirjailijoiden teoksia. Yksittäisiä suosikkikirjailijoita on vaikea nimetä, koska pidän niin monista. Pidän muun muassa Tove Janssonin ja Johan Bargumin novelleista. Luen melko paljon spekulatiivista fiktiota ja nautin erityisesti kotimaisten nuortenromaanien lukemisesta. Esimerkiksi Anniina Mikaman ja Emmi Itärannan kirjat ovat ihastuttaneet ja antaneet paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseen. Kun itse olin teini-ikäinen, ehdoton suosikkiromaanini oli Michelle Magorianin Willie itkupilli. Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi? Toivon, että nuoret lukijat viihtyvät kirjojeni parissa, ja että aikuisetkin uskaltavat tarttua kirjaan.

Valokuva: Kari Sirén