Ostoskori
0 kpl - 0,00 €
Ostoskorisi on tyhjä!

Rossi Nemo

mikajuha

Kirjailijanimen Nemo Rossi takaa löytyvät historiantutkija Mika Rissanen ja latinanopettaja Juha Tahvanainen. Kirjoittajien teoksia on palkittu mm. Tieto-Finlandialla.

Katso Nemo Rossin kirjailijahaastattelu tästä:

 


Kirjailijahaastattelu / 2018

 

Kerrotteko lyhyesti itsestänne ja taustoistanne
JT: Nimeni on Juha Tahvanainen ja olen syntynyt 1953, muuten samana päivänä 18. elokuuta kuin Itävallan keisari Frans Joosef aikoinaan. Syntyjäni olen virkamiehen poika kaupungista, ja ylioppilaaksi pääsin Lahden lyseosta. Vuodet 1972–83 vietin maanviljelijänä Savonlinnassa, ja sitten aloitin opinnot Jyväskylän yliopistossa.  Vuodesta 1990 olen opettanut latinaa vaihtelevan tasoisilla kursseilla.

Harrastuksistani merkittävimmät ovat joutilas istuskelu ja kirjojen lukeminen. Myös olen hyvin paljon pitänyt maa- ja metsätalouden käytännön töistä, joita ilokseni teen edelleen Savonlinnan pientilallani.  Uskollinen traktorini on Valmet vuosimallia 1962. Siinä ei ole ajo- eikä muutakaan tietokonetta. Muutenkin on maailmankatsomukseni aika konservatiivinen. En ole henkilökohtaisesti erikoisen rohkea, enkä mielelläni ryhdy uudistamaan sellaista, mikä ilman mainittavaa haittaa ja vahinkoa toimii entiselläänkin.

MR: Olen Mika Rissanen, Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva historianopettaja ja -tutkija. Opintojeni ja tutkimusten kautta olen perehtynyt antiikin Italian ja Kreikan historiaan ja mytologiaan. Kirjoittelen mielelläni. Muuten vietän aikaa perheen parissa ja satunnaisesti urheilen.

Miten teistä tuli kirjailijoita?
JT: Koko tämä kirjoitushommahan alkoi siitä, kun Mika v. 2000 paikkeilla kysyi, olisinko kiinnostunut osallistumaan hankkeeseen kirjoittaa tietokirja antiikin urheilusta. Antiikin urheilua seurasi Hävityksen historiaa, kirja eurooppalaisesta vandalismista kautta aikojen. Sitten tuli Mikan idea nuorten dekkariksi, Rooman sudet, enkä siitäkään malttanut pitää näppejäni erossa. Seuraavaksi ilmestyivät Mafian linnut ja Jumalista seuraava. Nyt ollaan jo Arkeomysteeri-sarjan neljännessä osassa.  Kirjailijana en osaa itseäni pitää.

MR: Olemme aiemmin kirjoittaneet tietokirjoja. Arkeomysteeri-sarja syntyi ideasta kirjoittaa sellainen nuortenkirja, jonka olisin halunnut itse nuorena lukea. Aluksi syntyi päähenkilökolmikko, joka olisi keskenään riittävän erilainen ja toinen toisiaan täydentävä. Kaiuksen, Silvan ja Leon ”löytämisen” jälkeen kirjasarjalla on ollut luja runko, jonka ympärille tarinat on voinut luoda.

Mistä saatte aiheet kirjoillenne?
JT: Ihan omasta päästäni. Tunnettu maailmanhistoria ja oma runsaan puolensadan vuoden kokemukseni osoittavat, ettei kukaan voi kuvitella mitään niin hullua, ettei sellaista joku olisi jo käytännössä tehnyt. Kun joku on ihan oikeasti onnistunut myymään amerikkalaiselle sijoittajalle makaronipensasviljelmän Pohjois-Italiasta, niin tähän nähden ovat Arkeomysteerien kestopahis Jasper Orren huijaukset varsin sovinnaisia, käyttääkseni oppineisuuteni osoitukseksi sivistyssanaa suorastaan konventionaalisia.

MR: Arkeomysteerit  ovat syntyneet pikkuhiljaa kehittelemällä: tarttumalla johonkin historian arvoitukseen ja rakentamalla sen ympärille vetävä rikosjuoni.


Mistä uusin kirjanne ”Salainen veljeskunta” kertoo?
Pohjimmiltaan kirjassa on kyse siitä, miten ihmiset näkevät sen mitä haluavat nähdä. Tästä syntyy sitten väärinkäsitysten ja -tulkintojen kudelma, jonka keskeltä on vaikea erottaa totuutta valheesta tai toiveesta. Mutta toki tämä on vain syvempi pohjavire. Pintatasolla luvassa on aiempien Arkeomysteerien tapaan seikkailua, vauhtia ja kiperää ongelmanratkaisua.

Millainen on kirjoittamisprosessinne?
JT: Paljon auttaa se, että Mikalla ja minulla on varsin samanlainen huumorin ynnä muun taju, ja aika samanlainen tapa ilmaista asioita kirjallisessa muodossa. Aika harva lukija on huomannut, kumpi minkäkin tekstinkohdan on kirjoittanut. Työnjako on käytännössä hoitunut tyylin ’se kirjoittaa kumpi ensiksi ehtii’ ja samoin korjaa ja tarvittaessa deletoi tarpeettoman tekstin ja sanakäänteet se, kumpi ensiksi huomaa ne tarpeettomiksi. Muuten on sähköposti vanha ja hyväksi huomattu keksintö. Parinsadan kilometrin välimatka on etu eikä haitta; ei tule vähän väliä mennyksi soittamaan kaverin ovikelloa ja niin saa kumpikin pitää yksityispuolensa rauhassa näiltä työasioilta.

MR: Juonen perusrungon olemme rakentaneet yhdessä ja sitten tarinaa lähdetään kirjoittamaan kumpikin tahoillaan. Vaikka joka luvulla on (useimmiten) vain yksi pääkirjoittaja, se on käynyt useampaan kertaan molempien kirjoittajien punakynien alla. Pyrimme pitämään Arkeomysteerit tiukasti kiinni tässä ajassa. Niinpä juoni on yksityiskohdiltaan elänyt vielä kirjoitusvaiheessa.

Mitä kirjoittaminen teille merkitsee?
JT: Kirjoittamisessa on jotain hyvin samaa kuin metsätöissä, joita teen Savonlinnan tilallani. Niin paljon kuin niistä pidänkin, en voi sanoa niitä harrastukseksi, että tekisin niitä vain sikäli kuin muilta hommilta riittää aikaa tai mielenkiintoa. Samoin pidän myös kirjoittamisesta. Iltojeni iloksi pöytälaatikkoon en kirjoita.

MR: Ennen kaikkea hauskaa harrastusta. Tieteellisissä tutkimuksissa kirjoituskielenäni on yleensä englanti ja suomenkielisen seikkailukertomuksen kirjoittaminen siinä lomassa on kuin lämmin kotiinpaluu. Tunnen olevani ympäristössä, jonka voin hallita.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmat?
Salainen veljeskunta tuo päätökseen Kaiuksen, Silvan ja Leon tarinan, jonka varrella nuoret ovat kasvaneet 14-vuotiaista 17-vuotiaiksi. Tässä vaiheessa on hyvä laittaa piste nuortenkirjasarjalle ja antaa päähenkilöiden elää omaa elämäänsä ilman kaikkitietävän kertojan silmälläpitoa. Toki mielessä on vielä myyttejä ja mysteerejä, mutta aika näyttää tuleeko niistä joskus luettavaa – nuorille tai aikuisille.


Minkälaisia lukijoita itse olette?
JT: Yhdellä sanalla ilmaistuna olen ahne. Luen jokseenkin kaiken, mitä saan käsiini (paitsi roskaa, mutta ei nyt puhuta siitä). Ehdoton kestosuosikkini on Jules Verne, jonka tunnuslause oli sivistys ja virkistys. Hänen mielikuvituksensa lentoa oman aikansa tieteen realiteettien rajoissa en voi kuin ihailla. Hyödyttömyydessään loistokas on Melvillen Valkoinen valas: kaikki, mitä siinä kerrotaan entisaikojen valaanpyynnistä ja elämästä purjelaivalla, on totta, mutta kovin harvoin tulee tilaisuuksia soveltaa niitä mihinkään käytäntöön. Kolme suurta ovat Petroniuksen Trimalkion pidot, Cervantesin Don Quijote ja Hašekin Švejkin seikkailut maailmansodassa, jota muuten suosittelen oppikirjaksi puolustusvoimien aliupseeri- ja upseerikoulutukseen. Suosikkieni lista olisi tosi pitkä. Kertojina arvostan ensiksi Kenkon kaltaisia japanilaisia, joilla näyttää olevan suorastaan rotuominaisuutena ilmaista asia lyhyesti, vähin tehokeinoin, ja kuitenkin selvästi; toiseksi niitä, jotka Herman Melvillen tavoin hallitsevat vaikean taidon jaaritella ummet ja lammet käymättä pitkäveteisiksi, ja kolmanneksi Veikko Huovista, joka hallitsi kaikkein vaikeimman taidon, nimittäin kirjoittaa ”väärentämättömän kotoperäistä” kieltä, ilman että hänen ilmaisujaan (liekö koskeen sarhautunut, pösilö?) olisi moitittu murteellisuudessaan vaikeiksi ymmärtää.

MR: Lueskelen jos vain aikaa on – tarvittaessa vaikka karttakirjaa, ellei muuta ole saatavilla. (Ja sieltä muuten löytyykin vaikka mitä kiinnostavaa…) Hyvin kirjoitettu tietokirjallisuus, nykyproosa ja historiallinen fiktio maistuvat. Suosikkikirjailijoiden vaikutusta voi varmaan nähdä myös Arkeomysteerien rivien välissä, jos tarkkaan katsoo. Esimerkiksi Umberto Econ tapa kertoa suuria tarinoita ja käydä siinä sivussa sitten ohimennen läpi siivu eurooppalaista kulttuurihistoriaa on vaikuttavaa.

Mitä haluaisitte sanoa lukijoillenne?
Tartu kirjaan ja löydä sieltä ystävä – tai vaikka väittelykumppani.