Perttu Arvi

perttu_lores

Arvi Perttu (s. 1961) on Petroskoissa syntynyt kirjailija ja suomentaja, joka on asunut Suomessa vuodesta 2001.

Arvi Perttu on kirjoittanut jo neljä kirjaa. Aiemmin ilmestyneitä ovat Petroskoin symposiumi (2001), Papaninin retkikunta (2006) ja Skumbria (2011).


 

Kerrotko lyhyesti itsestäsi
Juureni ovat Vienan Karjalasta ja Inkeristä. Karjala on minulle tärkeä. Olen kasvanut Aunuksen Karjalassa, asunut Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa, ja nyt olen asettunut Pohjois-Karjalaan, Lieksaan. Karjalan asema Idän ja Lännen välissä on iskenyt erikoisen leiman karjalaisiin. Me olemme uppiniskaisia sopeutujia, sitkeitä sissejä. Ruotsi ja Venäjä ovat käyneet sotaa meidän maistamme ja sieluistamme vuosisatoja, mutta emme ole tulleet venäläisiksi emmekä ruotsalaisiksi.

Miten sinusta tuli kirjailija?
Vaikea kysymys. Helpoin vastaus olisi kirjallisuuden parissa työskennelleet vanhemmat, mutta toisaalta jokainen nuori kapinoi perheen auktoriteetteja vastaan. Niin minusta tulikin ensin näyttämömies. Kirjoittaminen taisi silti olla veressä, ja 25-vuotiaana julkaisin ensimmäisen novellin. Siitä se lähti. Ensimmäinen romaani ilmestyi kun olin 40, ja sen jälkeen tiesin, etten halua tehdä mitään muuta.

Mistä saat aiheet kirjoillesi?
Kirjojeni aiheet ovat aina Karjalasta. Minun ei tarvitse niitä etsiä, ne tulevat oman sukuni tarinoista ja omasta elämästäni. Karjalaisuus ja kahden kulttuurin välissä tasapainottelu ovat tärkeitä.

Kerrotko kiteytetysti, mistä uusin kirjasi kertoo?
On vaikea puhua omasta kirjasta, toivoisin että sen tekisivät kriitikot. Lähtökohtana oli kuitenkin Karjalan kohtalo, joka ratkesi vuosina 1918–1922 lopullisesti. Se on koskettanut karjalaista sukuani hyvin läheltä, ja se kipu jota tunnen näiden menetysten yhteydessä, kiteytyi toivottomaan ja sadomasokistiseen rakkaustarinaan. Karjalan ovat menettäneet niin Suomen kuin Venäjän karjalaiset. Isoisäni raivaaman tilan paikalla kasvaa lepikköä eikä minulla ole sinne asiaa, koska maa on valtion omistuksessa. Isoisäni kuoli kolhoosin parakissa vain kymmenisen kilometrin päässä omasta talostaan, jonka pystyi perustamaan kahdenkymmenen vuoden renkinä rehkimisen jälkeen.

Millainen on kirjoittamisprosessisi?
Mitäpä tuossa – istuu vaan koneen ääreen ja alkaa kirjoittaa. Eihän se aina niin mutkattomasti mene, mutta ei ole muutakaan keinoa. Inspiraatiota on prosaistin turha odotella, joskus pitää vain pakottaa itsensä pöydän ääreen. Kyllä se siitä alkaa luistaa parin liuskan jälkeen, vaikkei alusta tuntuisikaan siltä.

Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?
Oikeastaan kaikkea, elämää. En valitettavasti osaa muutakaan. Joskus haaveilin kirvesmiehen urasta, puurakentaminen on paljon mielekkäämpää kuin kirjoittaminen, mutta ajauduin tälle alalle ja nyt tuntuu jo myöhältä vaihtaa alaa. Haaveilen kuitenkin siitä että joskus pääsen rakentamaan kesämökkiä. Yhtä olenkin jo rakentanut, peruskorjannut siis. Se oli mielenkiintoista – vaihtaa seisovan talon perustuksia, keksiä itse joitakin keinoja pysäyttää saviperäisellä rinteellä seisovan talon luisuminen järveen. Ehkä kirjoittamisessa on kyse samasta: tarinoille on rakennettava perustukset, pelkkä pintaremontti ei niitä pelasta.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi kirjoittamisen saralla?
Haluaisin kirjoittaa romaanin lapsuudestani, vanhempieni parhaasta ajanjaksosta lapsen silmin. Kuusi laatikollista isän ja äidin papereita (kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja) odottavat perusteellista työstämistä.

Mitä haluaisit sanoa lukijoillesi?
Jokaisen ihmisen elämä on romaanin arvoinen, tarina pitää vain kaivaa esille arkisten huolien tunkion alta.

Ostoskori


 x 
Ostoskori on tyhjä